PUHUJAT

FT, professori

Turun yliopisto

Kaukomaiden aarteista kansallisen tarinan kehykseksi: vieraiden kulttuurien esineistön kartuttamisen ja näytteillepanon historiaa Suomen kansallismuseossa

Kansallismuseot keskittyvät nimensä mukaisesti kansakuntien historian tallentamiseen, jäsentämiseen ja esittelyyn, mutta ne joutuvat myös pohtimaan, miten huomioida omien valtiollisten rajojen ulkopuolelle jäävä maailma.

Esityksessä luodaan pitkä ajallinen katsaus siihen, miten Suomen kansallismuseoksi vähitellen muodostunut instituutio suhtautui hallussaan olleisiin vieraiden kulttuurien esinekokoelmiin, niiden kartuntaan ja esillepanoon. Museon varhaisvaiheen historiassa on erotettavissa erilaisia painotuksia, suuntauksia, toimijoita ja käytännön reunaehtoja, jotka vaikuttivat siihen, millainen asema ja merkitys vierailla esinekulttuureilla nähtiin olevan kansallismuseon kontekstissa.

Tuulia Tuomi

Museojohtaja

Hämeenlinnan kaupunginmuseoKanta-Hämeen maakuntamuseo

Sari Valkonen

Museonjohtaja

Saamelaismuseo Siida

Repatritaatio - Kokoelmien palautuksista saamelaisalueille

Saamelainen museotoiminta on nuorta. Pohjoismaiden ensimmäinen saamelaismuseo perustettiin Suomessa, Inarissa vuonna 1959. Saamelaisesineitä on jo kauan ennen sitä kerätty kokoelmiin. Arvioidaan, että maailman museoissa on tuhansia saamelaisesineitä.

Vuosina 2015-2017 Suomessa on tehty merkittäviä linjauksia saamelaiskokoelmien palauttamisesta takaisin saamelaisalueelle. Tampereen museokeskus Vapriikki vuonna 2015 sekä Hämeenlinnan kaupungin museo vuonna 2016 palauttivat saamelaiskokoelmansa Siidaan. Hämeenlinnnan museon kokoelman vanhimmat esineet olivat yli 100 vuotta vanhoja ja sijainneet Hämeenlinnassa jo lähes sadan vuoden ajan ilman kunnollisia kontekstitietoja. Esineiden siirryttyä Siidaan, ne tunnistettiin ja esineille alkoi löytyä välittömästi taustatietoja, kuten esimerkiksi valmistaja tai valmistajasuku. Tämä esimerkki kertoo siitä, että esineet olivat mykkiä ollessaan erillään omasta yhteisöstään, mutta palattuaan kotiin, ne kertoivat heti paljon. Hämeenlinnan kaupunginmuseon repatriaatio muodostaa nyt vanhimman osan Siidan kokoelmasta.

Kansallismuseon kanssa on solmittu vuonna 2017 aiesopimus saamelaiskokoelman palauttamisesta, mikä on kansainvälisestikin merkittävää. Repatriaatio, palautus, kokoelmapalautus, palauttaminen, luovuttaminen, siirtäminen ovat terminologiaa, joilla kuvataan sitä, että kokoelmaesineitä siirretään paikasta toiseen. Säilytyksestä, lainasta kotiin. Repatriaatioon liittyy myös paljon aineetonta, näkymätöntä. Kokoelmapalautuksiin sisältyy tunteita, valtaa, tietoa, voimaa ja rakkauttakin. Saamelaismuseossa puhutaan kotiinpaluusta.

Tuomme esityksessessämme esille merkityksiä, joita kokoelmapalautuksista on ollut saamelaisyhteisölle. Pohdimme myös kokoelmapalautusten laajempia kulttuurisia yhteyksiä.

Áile Aikio

Väitöskirjatutkija

Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

Pohdintoja saamelaisten ja museon suhteesta

Puheenvuorossa pohditaan, mikä on saamelaisten ja museon välinen suhde keskittyen erityisesti tilanteeseen Suomessa. Museon ja alkuperäiskansojen suhdetta on kuvattu ongelmalliseksi ja ristiriitaiseksi ja kolonialistisen historian rasittamaksi. Esitelmässä tarkastellaan saamelaisesta näkökulmasta saamelaisten ja museon välistä suhdetta, mikä on museon ja saamelaisten välinen suhde nyt, millainen se on ollut ja mihin suuntaan se voisi kehittyä.

Museo on länsimainen instituutio, joka perustuu eurooppalaiseen maailmankuvaan ja ajattelutapaan. Se on myös kiinteä osa alkuperäiskansojen kolonisaatiota. Alkuperäiskansakontekstissa dekolonisaatio tarkoittaa prosessia, jonka tavoitteena on purkaa hallinnollinen, kulttuurinen, kielellinen ja psykologinen kolonialistinen valta. Dekolonisaatio on yksi ratkaisumalli museon ja alkuperäiskansan välisen suhteen kehittämiseen. Yhtenä vaihtoehto museon dekolonisaatioon on alkuperäiskansaistaminen, museon muuttaminen niin, että se vastaisi myös alkuperäiskansan maailmankuvaa, tarpeita ja arvoja. Tarkoituksena ei ole luoda kilpailevaa, rinnakkaista toimintamallia länsimaiselle museolle vaan laajentaa ymmärrystä mikä on museo.

Alkuperäiskansamuseotutkija Amy Lonetreen mukaan ehto museon dekolonisaatiolle on alkuperäiskansan näkökulmien ottaminen heitä koskevan museotyön lähtökohdaksi. Esimerkkinä saamelaisen näkökulman tuomisesta museoon puheenvuorossa esitellään saamelaiselle kulttuurille ominaiset dialogiset toimintamuodot gulahallat (dialoginen vuoropuhelu), gávnnadit (halu ystävystyä) ja gáimmadit (viihtyä seurassa) ja pohditaan miten niitä voisi hyödyntää museokontekstissa ja museon alkuperäiskansaistamisessa.

Hanna Helander

Väitöstutkija / ylitarkastaja

Giellagas-instituutti / Saamalaisarkisto

Sami Game Jam - Saamelainen tarinankerronta pelissä

Vanhassa saamelaisessa yhteiskunnassa kertomukset, tarinat ja niiden opit siirtyivät vanhemmalta polvelta nuoremmalle henkilökohtaisena kerrontana. Yhteiskunnan muuttumisen myötä kertojien ketju on katkennut eivätkä kertomukset ja tarinat enää siirry samalla tavoin sukupolvelta toiselle. Tarinakerronnan välittymistä on vaikuttanut saamelaisten muutto saamelaisalueen ulkopuolelle, sillä saamelaislapsista jo 70 % asuu saamelaisalueen ulkopuolella. Siksi tarvitaan uusia keinoja tarinakerrontaperinteen välittämiseen. Samaan aikaan valtaväestöllä on kasvava tiedontarve ja kiinnostus saamelaisia kohtaan.

Sami Game Jam on viisipäiväinen tapahtuma, jossa kokeneet pelintekijät ja saamelaiset perinteenhaltijat kokoontuvat Utsjoelle luomaan pelejä saamelaiskulttuurista ja sen ilmiöistä. Tapahtumassa luodut pelit esitellään tapahtuman jälkeen yleisölle ja ne ovat vapaasti pelattavissa. Peleistä ja pelintekemisen prosessista kootaan näyttely, joka kiertää museoita ja gallerioita vuosien 2019-2020 aikana. Sami Game Jam toteutetaan Utsjoen kunnan ja Finnish Game Jamin yhteistyönä.

Tapahtuma on saamelaisten suunnittelema ja se palvelee saamelaisten tarpeita. Pelintekemisen prosessissa keskeisessä asemassa ovat saamelaiset perinteenhaltijat ja tapahtuman lähtökohtana on palautus - peleissä onkin mahdollista hyödyntää Saamelaisarkiston aineistoja. Samalla tapahtumassa luodut pelit ja niistä koottava näyttely lisäävät yleistä tietoisuutta saamelaisista. Saamelaisten tarpeista lähtevä lähestymistapa pelintekemiseen ja näyttelyyn avaa myös valtaväestölle uusia ja kiinnostavia näkökulmia saamelaiskulttuuriin. Näiden näkökulmien avaaminen on avain suomalaisten ja saamelaisten välisen vuorovaikutuksen syntymiseen.

Puheenvuoro esittelee Sami Game Jam -tapahtumaa ja näyttelyä, painottaa saamelaisten roolia oman kulttuuriperinnön esiintuomisessa sekä pohtii pelien tarjoamaa mahdollisuutta tarinankerrontaperinteen välittämisessä.

Ildikó Lehtinen

Dosentti

Museonäyttelyiden ja kentän etnograafisen todellisuuden vuoropuhelu

Suurin osa Venäjällä asuvista suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvista kansoista ovat alkuperäiskansoja. Suomalaiset tutkijat alkoivat kerätä näiden kansojen aineellista ja aineetonta kulttuuria 1800-luvun puolivälistä lähtien tarkoituksenaan rakentaa suomalaista identiteettiä.

Puheenvuorossa on tarkoitus pohtia eri aikakausina pidettyjen näyttelyiden ja kentän etnografisen todellisuuden vuoropuhelua. Näkökulma on katsojien, joiden joukossa on alkuperäiskansojen edustajia keskenään erilaisine mielipiteineen. Näyttelyitä verrataan muistin paikkoihin. Alkuperäiskansojen näkökulmasta ne edustivat nostalgista paikkaa, eräänlaista ihannetta, johon kiteytyi kansallinen identiteetti. Suomalaisten katsojien kannalta kyse oli eri aikoina suomalais-ugrilaisten kansojen vastaan ottamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä lähtien eksoottisuuteen.

Kansallismuseossa vuonna 1923 avattu suomalais-ugrilainen näyttely esitteli suomalais-ugrilaisia kansoja viitaten yhteiseen kieli- ja kulttuuriperimään. Näyttelyn edustama sinivalkoinen representaatio poikkesi suurestikin U.T. Sireluksen kokemuksista kentällä ja hänen tutkimustulkinnoistaan. Sotien jälkeisenä aikana suomalais-ugrilainen perusnäyttely avattiin 1972, ja se esitteli ennennäkemätöntä pukuloistoa. Näyttelyn tekijöillä ei ollut omakohtaista kokemusta kentällä. Kentän etnografinen todellisuus oli johtolankana Kulttuurien museon suomalais-ugrilaisaiheisia näyttelyitä valmistettaessa. Näyttelyt oli tehty yhteistyössä alkuperäiskansojen aluemuseoiden ja tutkijoiden kanssa.

Neuvostoliiton alkuvuosina suomalaisia tutkijoita ja niiden myötä Kansallismuseota on pidetty arvossa. Udmurttilainen runoilija ja kansatieteen tutkija Kuzebai Gerd aikoi lähettää valokuvakokoelmansa nimenomaan Kansallismuseon kokoelmiin. Hanke kariutui, kun Gerd joutui muiden suomalais-ugrilaisten kulttuurivaikuttajien tavoin Stalinin vainon kohteeksi ja hänet teloitettiin 1936.

Entäs miten otettiin vastaan vuonna 1972 avattu näyttely? Neuvostoliiton romahdettua alkoi liikkua Helsingissä runsaastikin suomalais-ugrilaisten kansojen edustajia. Näyttely oli näiden alkuperäiskansojen ikkuna maailmalle, tae olemassaolosta. Kulttuurien museon näyttelyissä kiitettiin alkuperäiskansojen kielten käyttöä näyttelyteksteissä, mutta kritiikkiäkin oli. Arvostelua herätti pyhän käsitteen tulkinta ja naisnäkökulman puuttuminen Kulttuurien museon ja alkuperäiskansojen välisessä vuoropuhelussa.

Katri Hirvonen-Nurmi

FM, Museoamanuenssi 

Helinä Rautavaaran museo / Helsingin yliopisto, sosiaali- ja kulttuuriantropologia

Alkuperäiskansojen tiedontuotannon tukemista ja kulttuuriperinnön tallentamisesta museoyhteistyön keinoin

Pinnallisten stereotypioiden esittäminen vieraista kulttuureista on raaka-ainetta ihmisryhmien välisille konflikteille. Vaikka etnografisia museoita on kritisoitu alkuperäiskansojen ja niitä puolustavien järjestöjen ja tutkijoiden taholta, ne pyrkivät yhä useammin tietoiseen stereotypioiden purkamiseen (Simpson 2001 [1996]; Bryony 2015; Hawke et alii 2017). Tutkimuskohteeni on wirrarikojen yhteisömuseoprojekti Bancos Calitiquessa Meksikon Durangossa, jossa tarkastelen toteutettavia yhteisöllisiä toimintatapoja siitä näkökulmasta, mitä niistä voidaan oppia ja miten niitä voidaan soveltaa Suomen museokentällä. Tutkimukseni tarkastelee kenttätyön pohjalta alkuperäiskansayhteisön mahdollisuutta osallistua museoiden tiedontuotantoon tasa- arvoisesti. Vien eteenpäin keskustelua tasa-arvoisesta osallistumisesta taiteeseen yhdessä ARTSEQUAL-hankkeen tutkimusryhmistä.

Olen väitöskirjaani varten kerännyt vuosina 2016 - 2017 etnografista kenttätyöaineistoa Läntisen Sierra Madre-vuoriston wirrarikakansan (huicholit) parissa. Tein kenttätutkimusta osallistavasti opettaen kahtena syyslukukautena museotyötä wirrarikojen itse perustamassa interkulturaalisessa Takutsi niukieya -lukiossa. Lukion yhteyteen wirrarikat ovat perustamassa omaa yhteisömuseota. Olen tarjonnut museoammattilaisen ammattitaitoa wirrarikalukiolle suomalaisen kansalaisjärjestön kulttuurialan kehitysyhteistyöhankkeessa, joka laadittiin wirrarikojen kirjaamien suunnitelmien pohjalta. Samalla keräsin lisää tietoa heidän toiveistaan "unelmien museon" eli elävän yhteisömuseo-kulttuurikeskuksen perustamiseksi. Postkoloniaalisen tutkimusotteen (Tuhiwai Smith, 1999) mukaisesti kävin yhteisön kanssa neuvotteluja aineistonkeruun reunaehdoista.

Linkkini Suomen museokenttään on maahanmuuttajatyössä kunnostautunut espoolainen Helinä Rautavaaran museo, jossa toimin museoamanuenssina ja joka on yksi Artsequal-hankkeen vuorovaikutuskumppaneista. Wirrarikojen lukion toimintatapaan kuului jo ennestään paikallisen suullisen perinnetiedon keruu, jota hyödynnettiin eri oppiaineissa. Yhdistämällä alkuperäiskansalukion pedagogiaa museoni osallistavan näyttelytuotannon toimintamalliin tuotimme lukiossa vielä keskeneräiseen yhteisömuseoon muun muassa pienen luetteloidun ydinkokoelman.

Museot nähdään toisaalta valtioiden kulttuuripolitiikan kohteina ja ruohonjuuren taideinstituutioina. Ne voivat toisaalta joissain tapauksissa, kuten wirrarikojen yhteisömuseossa, olla myös autonominen yhteisöllinen instituutio. Bancos de Calitiquessa syntymässä oleva museo tasapainottelee perinteisten vastuunkantajien, kuten cargo-virkojen haltijoiden, ja niukkojen omavaraisten resurssiensa varassa. Toisella puolella se taas on kallistumassa ulkopuolisen tuen varaan yrittäen kuitenkin välttää governmentality -riippuvuutta maansa kulttuurihallinnosta (Bratich, 2003). Tässä valossa ruohonjuuritason kulttuurilaitosten välinen globaali yhteistyö voi tarjota mahdollisuuden kehittää alkuperäiskansan omia instituutioita ja kokemuksia sekä malleja osallistavaksi, tasa-arvoisemmaksi sisällöntuotannoksi museoihin.

Eija-Maija Kotilainen

Museonjohtaja

Kulttuurien museo / Kansallismuseo

Heli Lahdentausta

Intendentti

Kulttuurien museo / Kansallismuseo

Kulttuurien museon kokoelmat ja alkuperäiskansojen kulttuuriperintö

Etnografisten museoiden eli maailman kulttuureja esittelevien museoiden tehtävänä on tallentaa ja esitellä muiden kulttuuriperintöä. Tästä väistämättä seuraa eettisiä ja moraalisia kysymyksiä. Etnografiset museot ovat länsimaisen kulttuurin tuote. Niiden pitää olla sensitiivisiä niiden kulttuurien arvoille, joita ne esittelevät. Museoilla on vastuu siitä, mitä ne esittelevät ja miten.

Yhteistä kaikille etnografisille museoille on, että niiden kokoelmien synty ja karttuminen ovat enemmän tai vähemmän sidoksissa kolonialismiin. Valtaosan eurooppalaisiin museoihin kerätyistä kokoelmista ovat hankkineet siirtomaahallintoon osallistuneet henkilöt ja heidän jäljissään kentälle lähteneet kauppiaat, tutkijat ja lähetystyöntekijät. Kun Suomi oli Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta 1809−1917, suuri määrä suomalaisia työskenteli Venäjän palveluksessa sen siirtomassa Alaskassa, Siperiassa ja eri puolilla laajaa valtakuntaa. Monet Venäjän palveluksessa olleet virkamiehet ja sotilaat keräsivät esineitä museoille. Tänä aikana Suomen kansallismuseon kokoelmiin saatiinkin useita arvokkaita kokoelmia, joista tunnetuin on Alaska-kokoelma.

Suomalaiset ovat olleet lähetystyössä eri puolilla maailmaa ja samalla kartuttaneet kokoelmia. Näin Suomeen on päätynyt esineitä myös mm. nykyisen Namibian pohjoisosista, Ambomaalta, joka oli Suomen Lähetysseuran ensimmäinen lähetyskenttä. Saksan kolonialistisen toiminnan lonkerot ulottuvat Suomeen mm. Australiasta peräisin olevan kokoelman muodossa. Voidaan sanoa, että kolonialismin aikakaudesta on siirrytty yhteistyön ja jakamisen, joissakin tapauksissa kulttuuriperinnön palautusten aikaan. Myös Kulttuurien museo on viime vuosina pyrkinyt jakamaan tietoa hallussaan olevasta kulttuuriperinnöstä niiden alkuperäisille omistajille.

Viime vuosina Kulttuurien museossa on vieraillut Alaskan alkuperäisryhmien edustajia tutustumassa käsityöperinteeseensä. Heidän kiinnostuksensa kohteena oli Etholénin ja hänen aikalaistensa jo 1830- ja 50-luvuilla keräämä Alaska-kokoelma. Namibialaisia museoammattilaisia tutustui 2015 Suomessa oleviin Namibia-, Botswana-, Sambia- ja Zimbabwe- kokoelmiin. Vierailu johti yhteistyöprojektiin, jossa Martti Rautasen 1880-luvulla keräämän Ambomaa-kokoelman julkaisu toimitetaan englanniksi päivittämällä ja täydentämällä sitä namibialaisten tiedoilla. Kulttuurien museon hallussa olevaa yli sadan esineen arrernte-kokoelmaa on puolestaan tulossa katsomaan pieni ryhmä tuon alkuperäiskansan vanhimpia Australiasta kesällä 2018.

Ageliki Lefkaditou

PhD

Little acts of reappropriation: on the making of the exhibition FOLK at The Norwegian Museum of Science and Technology

"The movement of museums towards telling difficult (hi)-stories, revisiting, or even deconstructing their institutional pasts, and exploring their political potency, has resulted in the production of several exhibits related to race and racism. These topics provide an opportunity to develop more nuanced interpretations of historical racial science, explore contemporary research, and empower their audiences to engage critically with science. One such case is the exhibition FOLK at the Norwegian Museum of Science and Technology.

FOLK explores research on human biological diversity related to Norway by juxtaposing the scientific practices of interwar racial science with contemporary genetics. The emphasis is on practices of measuring, visualizing, classifying, mapping, standardizing and (e)valuating human variation and their multiple entanglements with society, culture, politics, technology and economy. Building on and advancing the insights emerging from a 4-year research project, the exhibit is the result of multi-disciplinary collaboration between professionals from all sectors of the museum, the exhibition's designer and several other external actors. Thus, the narratives on how human biological similarities and differences have been studied and produced take shape at the intersection of academic research and museum work with texts, things, space and people.

By turning our attention to the stories this exhibit facilitates, we reflect on how the methodological choice of bringing together the diverse museum disciplines and external partners around museum objects has allowed us to increase ownership and confidence in handling a highly relevant and sensitive topic."

Ageliki Lefkaditou (PhD) is a historian of science writing on the history of physical anthropology, race and racism. Her interests include the development of museum theory, methods and practices. She is the co-curator of the exhibit FOLK at the Norwegian Museum of Science and Technology (NTM).

More

Eeva-Kristiina Harlin

PhD researcher, "Domestication of Indigenous Discourses? Processes of Constructing Political Subjects in Sápmi" -project

Giellagas Institute, University of Oulu

What is repatriation and how does it fit the Sámi context in Finland?

 "Muistomme eivät ole meidän" Saamelainen repatriaatio ja sen erityiskysymyksiä Suomessa.  

In this presentation I will discuss repatriation of Sámi tangible heritage in Finnish context. As a core of my presentation I will use the interview material I have collected for my PhD work.

Today Sámi museums are working in order to get the lost objects returned and repatriation is one of the most interesting challenges that the post-colonial museum world is facing. Repatriation can be defined in many ways like the change of ownership, return of knowledge or the usage of museum collections in order to revitalize cultural elements. Scandinavian and European museums have the ownership of large collections of Sámi objects, which have been surveyed in several projects during the last decades. For example, altogether 5000 Sámi objects are situated in Finnish museum collections outside Finnish Sápmi the Sámi land.

Even though the majority of objects are in the hands of the Sámi people, the oldest, rarest and most valuable objects are situated in several museums outside Sápmi. However, this situation is about to change also in Finland. In April 2017 National Museum of Finland announced that it will repatriate the Sami collection to the Sámi museum Siida. Today, it is self-evident that the Sámi museums have the best knowledge of their own cultural heritage.

With the help of some examples, I will discuss the possibilities that a repatriated collection can open to Sámi society and how this will benefit the museum. Furthermore, I will also discuss how this will eventually be a win-win situation for both parties involved.

Hilkka Oksala

FM/arkeologi

Ma. amanuenssi 1998 - 2017 Kolarin kotiseutumuseossa Kotiseutuyhdistys Kolarin Vasittu Luuta ry:n pj.

Saamelaislähtöisestä alkuperäiskulttuurista kertovia todisteita Kolarin alueelta

Kolarin kunnan kotiseutumuseon esinekokoelman miltei kaikki saamelaistyyppisiksi määriteltävissä olevat esineet ovat nähtävillä ulkomuseon perusnäyttelyssä kesäisin. Esineet muodostavat ehkä promillen kokoelmasta, joka käsittää n. 1560 päänumeroa. Tarkkaa suhdelukua ei ole voitu laskea. Iältään saamentyyppiset esineet edustavat samaa aikatasoa kuin muukin näyttelykokoelma, joka on valittu viime sotia edeltävältä kaudelta n. 1700-luvun jälkipuolelta lähtien. Saamelaisperäisinä pidettävät esineet sijaitsevat peräpohjalaisessa Pääkkölän talossa osana kolarilaisen kodin arkista perinnettä. Esineet ovat mm. saamen värein koristeltuja poronvaljaita ja -kello, Kittilän mallin lapinpuku 1800-luvun lopulta, useat nahkapussit, kalakaara, jiekiö, laukunleuka, poronkallotuhkakuppi, suopunki ja sellaisen tekolaite sekä kiela, ja vielä ulkorakennukseen sijoitetut kaksi ihmiskuvioista seitakeloa.

Kokoelman saamelaisesineet määriteltiin vuonna 2007 Siidan hankekyselyä varten sillä varauksella, että Kolarin esineistöä ei "palautettu" saamelaiseen kansalliskokoelmaan. Kolarin kotiseutumuseon näyttelyä laadittaessa ei ole ollut syytä etnisin perustein jättää pois osaa aikakauden esineistöstä, kun museon tehtävänä on esitellä paikallisesta menneisyydestä kertovia dokumentteja mahdollisimman totuudenmukaisesti.

Toisaalta metsäsaamelaiseksi ymmärretty kulttuuri Saamen virallisen kotiseutualueen ulkopuolella on esittelykohteena haasteellinen varsinkin, kun 1500-luvun lopulla alkanutta maatalousperustaista uudisasuttamista edeltäneen ajan historiankirjoitus loistaa poissaolollaan Muonion-, Tornion- ja Ounasjokilaaksojen väliseltä seudulta. Tahtotilaa keskiajalle menevän varhaisen saamelaishistorian tutkimukseen ei ole löytynyt.

Puheenvuorossani pohdin museokokoelmien, suullisen perinteen, nimistön, aikalaiskuvausten ja arkeologisten kohteiden todistusvoimaa suhteessa kolarilaisen kulttuurin metsäsaamelaiseen alkuperään kirjallisten lähteiden väitetyn niukkuuden lisänä.

Kristina Tohmo

Helinä Rautavaaran museo

Hanke-esittely:

Helinä Rautavaaran museon, Kulttuurien museon ja Australian Arrernte -aboriginaalikansan yhteistyö

Delegaatio Keski-Australian Arrernteja saapuu kesäkuussa 2018 Suomeen tutustumaan esineistöönsä, joka on ollut varastoituna lähes 100 vuotta osana Kansallismuseon kokoelmia. Mitä tapahtuu kun Arrernte-kansan edustajat löytävät tuttuja esineitään Suomessa maapallon toisella laidalla? Uterne -hankkeen ytimen muodostaa avoin, ajassa ja paikassa liikkuva kerroksellinen ja yhteisöllinen prosessi tai jatkokertomus, jonka lopputulema jätetään tarkoituksella avoimeksi kuin kommenttina museomaailman hierarkkiselle ja lineaariselle tavalle jäsentää maailmaa. Kokoelmaan tutustuminen ja siihen liittyvä uusi taustatutkimus tarjoavat Arrernteille mahdollisuuden ymmärtää laajemmin heidän kulttuurisen jalanjälkensä merkitystä maailmanlaajuisesti. Kulttuurien museo saa ensimmäisen kerran tietoa tuntemattomasta kokoelmastaan.

Helinä Rautavaaran museolla on vankka kokemus innovatiivisista ja yhteisöllisistä prosesseista. Yhteistyö lähdeyhteisöjen kanssa on etnografisessa museossa perusedellytys esineistön esittämiselle kulttuurisesti hyväksyttävillä tavoilla. Alkuperäiskansojen edustajat olivat pitkään läsnä museoissa vain esineiden välityksellä. Post-kolonialistisen keskustelun ja kritiikin seurauksena etnografiset museot ovat muuttaneet toimintatapojaan, ja kokoelmia on alettu avata uusille tulkinnoille.

Etnografisista museoista on tullut antropologi James Cliffordin sanoin "kontaktialueita", kohtaamispaikkoja, joissa käydään jatkuvaa neuvottelua eri osapuolten poliittisista, historiallisista ja moraalisista suhteista. Alkuperäiskansojen uuden sukupolven edustajat tulkitsevat materiaalista kulttuuriperintöään uusin tavoin. He muodostavat kokoelmien pohjalta uudenlaisia kulttuurisia käsityksiä itsestään, rekonstruoivat historiaansa ja oikovat historiallisia väärinkäsityksiä.

Kulttuuriperinnön tallentaminen on myös saanut uudenlaisia muotoja, joissa lähdeyhteisön edustajat lahjoittavat kulttuurista materiaaliaan museoille esitelläkseen omaa kulttuuriperintöään (mm. Arooska - somalihäät, Helinä Rautavaaran museon kuratoima näyttely-, tallennus- ja yleisötyökokonaisuus 2010-2014). Etnografisista museoista on tullut yhä enemmän yhteisöjen oman historian esilletuomisen mahdollistamisen paikkoja.

Jesper Wallenius

HuK

Asumuksesta löydöksi, löydöstä asumukseksi - Saarijärven ja Kierikin kivikausikylien ennallistukset museoesineinä

Puheenvuoro on koostettu versio pro-gradu -tutkielmastani, joka käsittelee Saarijärven ja Kierikin kivikausikylien ennallistuksia. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää kuinka kyseisten kivikausikylien ennallistusmallit ovat syntyneet. Kaikenlaisilla malleilla on keskeinen osa kivikautisen kulttuurin hahmottamisessa. Lisäksi tavoitteena oli perustella ennallistusten käyttöä museopedagogisesta näkökulmasta. Alkukritiikkinä oli museovieraan mahdollinen harhaanjohtaminen sekä useissa yhteyksissä todettu vahvojen mallien luoma tutkimuksen ja tulkintojen vääristyminen. Tukena toimi Bourgeoisin ja Arnoldussenin tutkimus Hollannin pronssikautisista röykkiöistä sekä Ulla Lähdesmäen näkemys arkeologian museopedagogiikasta.

Ennallistusten vertailu ja arviointi tapahtui perehtymällä kattavasti suomalaiseen asumuspainannetutkimukseen sekä aikaisempiin kivikausikylissä suoritettuihin tutkimuksiin ja vierailemalla kohteissa. Ennallistusten elämä on jaettu tutkimusta varten kolmeen osaan: rakentamiseen, käyttöön sekä purkamiseen/hajoamiseen. Näistä kolmesta vaiheesta syntyneitä jälkiä on analysoitu takautuvasti kuin ne olisivat todellisia arkeologisia kohteita.

Loppupäätelmänä on, että osin vahvat ennallistusmallit ovat luoneet ilmapiirin, jossa erilaisia vaihtoehtoja ei välttämättä ole huomioitu tarpeeksi. Aivan viime vuosina tilanne on kuitenkin nähdäkseni parantunut, esimerkkinä mainittakoon Kierikin kahdeksankulmainen ennallistus. Vierailijoille ennallistusten tulkinnanvaraisuutta ei juurikaan tuoda esille.

Ennallistukset ovat palvelleet kokeellisen arkeologian tarkoitusperiä, mutta voidaan myös esittää kritiikkinä, että ne ovat osaltaan luoneen (liian) vahvan kuvan Suomen kivikaudesta. Museopedagogisesti ne ovat kiitettäviä työkaluja kivikauden havainnointiin. Molemmissa kohteissa on yhtäläisyyksiä, mutta myös omaleimaisia piirteitä.